Opettajateatteri: opintomateriaali

HARJOITELTAVA TEKSTI

ALEKSIS KIVI: KOTO JA KAHLEET (1852-55)

Metsässä eräällä kivisellä aholla seisoo pieni uudistalo. Sen eteläisellä puolella näemme somalla, päivänkaltevalla rinteellä vihannot pellot, peltoen alla niityt; mutta pohjoisessa kohoo ylös korkea, harmaa vuori, jonka harjulla seisoo muutama matala ja kuihtuva mänty.

On kaunis sunnuntai-ilta kesäkuussa. Heleästi paistaa aurinko länsitaivaan jyrkältä, lähestyen metsien reunaa. Vuorella näemme kaksi miestä. He ovat isä, joka tämän uudistalon jylhästä korvesta rakensi, ja poikansa, joka parhaillaan hallitsi isäntänä samassa talossa. Hauskalla, iloisella silmällä katselevat he luontoa, joka heidän jalkaensa alla näytäiksen kesän täydessä puvussa. Me kuullelkaamme heidän kansapuhettansa.

Sanoi isä: »Poikani, sinä olet onnellinen; raitis on ruumiis ja mieles; on sinulla nuori, rakastettava vaimo, jonka par'aikaa näen astelevan kotoansa kohden tuolla niitulla, ja isä olet sinä terveelle, korealle lapselle. Ja mitä vielä? Vapaana asut sinä omalla turpeellas, jonka kamaralta sua kenkään ei karkoita pois. Ja katsos kuinka niityt ovat mehuisat ja mikä muhkea oras tänäkin kesänä lainehtii pellollas. Poikani, huomaitse onnes».

»Siihen tyydyn, isäni; mutta huikeammin, suruttomammin tässä elettäis, jos tuo naapuritalo tuolla, Raiskio, joka kohta myydään, joutuisi alleni myös, liittyisi yhteen kototaloni kanssa. Aatos, että joutuu se kohta jonkun toisen omaksi, vie minulta usein öitten unen.» Niin lausui nuori, uljas isäntä Eerikki vanhalle isällensä.

»Näenpä ettes vielä voi arvata rauhallisen onnes kalleutta. Mutta enpä sitä ihmettele. Ethän ole vielä nähnyt tuhon mustaa, hirmuista peräseinää; raatamista raskasta olet tosin koettaa saanut ja siinä kestänyt; mutta käärittynä helmahan onnettomuuden et ole vielä oljennellut, ja siitä sun korkeus varjelkoon.»

»Kuitenkin onneeni tydyn, sen sanoin; siinä, missä oli kylliksi teille, olkoon minulle myös ja kaikelle perheelleni.»

»Hyvä! Mutta muista, huomenna sun tulee lähteä kaupunkiin; sentähden nyt rientäkämme varustamaan kuorma.»

Niin haasteli isä ja poika kesä-illan liepeässä ilmassa vuorella ja riensit he viimein toimiinsa alas. Kotiin asteli myös pitkin pellon viheriäistä pientaretta Eerikin vaimo, nuori, keltatukkainen, lempeä nainen; syvä tyyneys ja vakuus asui hänen otsallansa. Riensi häntä vastaan eräs nuori tyttö, kantaen sylissänsä pientä, riepasta lasta, Eerikin ja hänen vaimonsa ensimmäinen rakkauden hedelmä. Rinnoillensa äiti lapsensa otti, istui tuuhean tuomen juurelle talon viheriällä pihalla, säteilevällä katsannolla povensa hän paljasti, ja pienoinen nautti ihanata ravintoonsa. Siinä istui onnellinen äiti, koska karja kujalla kotiin lähestyi ammuen ja kelloen kilinällä; ja kodon portilla seisoi nyt myös isä ja poikansa Eerikki. Vaimo, lapsi povella, tuomen juurelta ruohosella kedolla tervehti miestänsä iloisella myhäilyksellä, ja samoin vastasi häntä mies. Hellästi he rakastit toinentoistansa.

Uljaasti valmistavat nyt kaupunkikuormaa isä ja poika. Siinä kirveet paukahtelee ja köysiä kiivaasti jännitellään. Mutta talon lehditetyssä tuvassa nuori emäntä palvelijansa kanssa perheelle ehtoollista rakentaa ja evästä hänelle, jonka huomenna on matkalle lähteminen.

Honkasen, valkean pöydän ääressä istuvat viimein talon asujaimet kaikki, ja koska atria on päätetty, rientää he unen lepoon. Rauha ihana vallitsee sekä sisällä huoneessa että ulkona tyyneenä kesäkuun yönä.

Kaupunkiin Eerikki matkusti, kauppansa onnistui, ja viimein joutui hän seuraan iloisten kumppanien, joiden kanssa näemme hänen lopulta istuvan korttipöydän ääressä. Joukossa löytyi myös eräs petollinen pelaaja, tarkoittaen tässäkin tilaisuudessa harjoitella konstiansa. Kurjat kohtalot ja pahuus oli painanut inhoittavan kuvasimensa hänen kasvoillens'. Mutta luulipa toki olennossansa näkyvän jotain, joka osoitti, ettei vielä kaikki siemenet johonki parempaan olisi menehtyneet hänen povestansa. Toki, nyt harjoitteli hän kavaluuden ammattiinsa, ja Eerikki, huomaten hänen petoksensa, tulistui, rynkäsi hänen päällensä kuin kotka, ja ankaran muistutuksen sai pettäjä hänen kädestänsä.

Hetki kului. Petollinen pelaaja ilmoitti kadottaneensa kellonsa; yleinen katselmus pidettiin ja se kaivattu kappale löydettiin viimein Eerikin taskusta. Kaikki seurassa katsahtelit kauvan hämmästyen hänen päällensä. Hän itse kamastui, hän kauhistui, eikä tainnut moneen aikaan sanaakaan lausua. Viimein hän vimmoissansa vannoili ja sadatteli taivaan nimessä ei tietävänsä, kuinka kello on joutunut taskuunsa. Tämä ei auttanut. Hän vangittiin, johdatettiin linnaan, ja jääkylmä väristys karsei hänen ruumistansa, koska eteensä avattiin vankihuoneen musta, hirmuinen rauta- ovi. Pian istui hän kahleet jaloissa lavallansa, ja epäilyksen hurmiossa viehkeilivät hänen aatoksensa, jossa tilassa hän viimein kallistui alas ja nukkui. Mutta hirveämpä vielä tätä oli heräämisensä yöllä. Kylmät kahleet, akkunan paksut kalterit, lujasti teljetty ovi ja huoneessa haudan pimeys ja äänettömyys; kaikki tämä synnytti sielussansa äärettömän kauhistuksen. Hän muisteli kotoansa kivisellä aholla yläpuolella vihantoja peltoja ja korkean vuoren alla. Hän muisteli kaunista, lempeätä vaimoonsa, pientä lastansa ja vanhaa hurskasta isäänsä, ja koskena juoksit kyyneleet poskillensa. Hirmuinen kohtalo, olla syntynyt, kasvanut ja miehistynyt metsäsessä majassa keskellä hymyvää luontoa, parissa luonnonlasten lämpysten sydänten, ja äkisti tulla syöstyksi kylmien kivimuurien sisään ja vielä kylmempien vankivartiain huomaan! Tämä oli Eerikin kohtalo nyt.

Kauhea oli myös hetki, koska Eerikin onnettomuus tuli tiedoksi hänen kotonansa. Se oli käsimuserrusten, valituksen ja itkun hetki. Liikkumatta toki istui vanha isä pöydän päässä; mutta kosteat silmänsä ja huultensa vapiseminen näytti, kuinka vallattomasti sielunsa temmelsi. Mutta tuska perin valloitti hänen nuoren miniänsä, joka kiljui sydämmensä ahdistuksessa, tempoili koreata, keltaista tukkaansa, viskellen itseänsä sinnen tännen ja hänen silmissänsä synkeä himeys peitti päivän valon. Viimein huomasi hän pienen, korean lapsensa; hänen sieppasi hän syliinsä, likisti sen vasten rintaansa, ja niin asettui vähitellen hänen sielunsa myrskyvä vimma ja sijan sai kyynelten helmivirta.

Monta päivää uudistalon tuvasta huokauksia kuultiin ja itkusta raukenevia katsantoja nähtiin; mutta viimein vallitsi toki huoneessa hiljainen, äänetön murhe. Kaukainen, riutuva toivon liekki loisti tämän talon asujainten silmistä, sen toivon, jonka esine on hautamme toisella puolella. Onnellinen hän, joka päänsä taitaa painaa ijankaikkisen isän helmaan; hän viimein kaikki kantaa voi.

*

Kulunut on kaksi viikkoa. Kohdataksensa vangittua miestänsä on talon nuori emäntä kulkenut kaupungissa, mutta eipä laskettu heitä suullisesti toinentoistansa kohtelemaan. Sanomattoman murheellisella mielellä lähti jälleen kotihinsa vaimo; mutta lähdettyänsä saattoipa toki vankivartia Eerikille melkoisen nytyllisen ruoka- aineita, jotka laittanut oli oman vaimonsa hellä käsi.

On heinäkuun ilta. Eerikki, syventyneenä aatoksiin, istuu hämärtyvän vankihuoneen lavalla. Huomenna on päivä, jona hänen tulee lähteä tutkintoon ja kuulla tuomionsa. Hän uumoili kellon joutuneen taskuunsa toisen miehen käden kautta, ja hänen sydäntänsä leikkeli, tietäessään olevansa mustimman petoksen saaliina. Aatos, olla syyttömästi pidettynä niin halpana pahantekijänä kuin varas, taitamatta todistaa viattomuuttansa, se aatos puree ytimiin. Mutta Eerikkiä lohdutti kuitenkin tieto, olla viaton edessä kasvoen korkeuden Herran. Näissä mietteissä ja muistellessa armasta kotoansa kivisellä aholla, harmaan vuoren alla, istui mies, ja tehtyään iltarukouksensa, ja hartaammin kuin koskaan ennen, vaipui hän lopulta syvään uneen.

Uneksumisen siivillä kiiteli hänen mielensä ulkona vapaassa luonnossa. Hän näki taivaan reunalla kototienoonsa metsäin ihmeellisen hienoina väikkyvän hopeavalkeassa ilmassa; sinertävät virrat hän näki ja koskien kohinan kuuli, ja ihanalle tuntui hänelle unensa. Metsien sanomaton hienous ja hiilakkaisuus kirkkaassa ilmassa tunkesi armahimmalla hekumalla hänen sielunsa syvyyteen. Hän heräsi, loiskahti ylös sijaltansa, mutta - mikä vimma! - kahleet kalisit jaloissansa. Hänen silmänsä tuijotteli, hirmuisesti vääntyivät huulensa, ja, kiivaasti painaen kätensä vasten otsaansa, kallistui hän vuoteellensa takaisin. Siinä hetken maattuansa synkeimmässä mielenlaadussa, nousi hän taasen ylös, puki päällensä ja varusti itsensä tutkintoon.

Kuuluu vihdoin askeleita hämäräisestä käytävästä, rauta-ovi avataan ja sisään astuu vankivartia ja hänen seurassansa petollinen, kortinheittäjä kolkolla muodolla. Tästä kummastuu Eerikki ja vielä enemmin, koska vihamiehensä lankee polvilleen hänen jalkainsa juureen lausuen:

»Hellitä kahlees, mies; minun on vuoro niitä kantaa nyt. Sinä viaton olet, mutta minä täynnä petosta kuin perkele. Hellitä kahlees ja anna ne minulle, minä huvikseni niitä kannan monen syntini sovinnoksi».

»Mitä tahdot? Selitä!» lausui Eerikki.

»Kuule tunnustukseni: minä itse saatoin taskuus kellon, kostaakseni sinua. Viaton olet sinä. Ja nyt, kiroo minua, jo ennen kirottua. Sinä viaton olet».

Vankivartia sanoi: »Sen on hän asianomaisille jo ilmoittanut vierasmiesten kuullessa. Sinä olet vapaa, ja minulla on käsky hellittää kahlees. Tänne tamppi ja väkivasara!»

Haasteli nyt Eerikki: »Siis astuu taivas helvettiin alas lausuen onnettomalle sielulle siellä: nyt on sovinnon ja riemun päivä, tule helmahani; sillä kaikki on anteiksi annettu. Mitä olet tehnyt, mies!»

»Pimeyden työn».

»Mutta olenhan onnellinen nyt! Kohta on sylissäni ihana, armahin vaimoni, kohta isäni ja lapseni. Oi sä pienoinen!»

»Taivas, tyhjennä hänen päällensä koko autuutes sarvi!» sanoi syntejänsä katuva mies.

»Kohta mun vuorittaa kodon metsät ja peltoen heilimätuoksu. Todellisuudessa nyt kaikki on yhtä ihanata kuin unessa menneenä yönä. Se uni vapautta ennusti, se oli taivaan uni. Siis olet tunnustanut, mies? Mikä pakoitti sun siihen?»

»Omantuntoni vaivat kauheat. Oi, viattomasti kärsinyt mies! taidatko vielä anteiksi antaa?»

»Kaikki, ja sydämmeni pohjasta. Olis mulla enemmin sulle annettavaa, niin antaisin. Toki, jääpä multa tänne jäljelle muutama leipä, vaimoni kädestä tullut - sinä lempeä iltatähti! - jää, multa muutama leipä jää; ne olkoot sun perintös.»

»Ne tarvitset itse eväänä tielläs.»

»Mua evääni kotona vartoo; älköön murenata ennen suuhuni tulko. Minä aamukarjan laitumelle kulkevan näen kujalla lähellä Keltaniemen niittua. Ota vastaan almuni, mies; täällä on ravinto joteskin tiukka. Ota vastaan sen sulle sydämmestäni annan.»

»En löydä sanoja kiitokselleni sua kohtaan. Myös kiitän taivaan Herraa joka silmäni avasi vielä näkemään kadottavaa pimeyttä, jossa oljentelin. Tule, rautakahle, sä ihana, viileä voide polttavalle omalletunnolleni!»

Niin haastelit he, ja koskipa tämä kohtaus vankivartianki sydäntä. Hän tehtävänsä teki, päästi kahleista viattoman miehen; ja niinkuin janoova peura rynkäsi Eerikki linnasta ulos. Mutta sen toisen, kurjan, jalkohin kilisevät raudat kiinnitettiin ja ryskinällä taasen teljettiin vankihuoneen raskas ovi.

*

Kuumasti paistaa puolpäivän aurinko. Pitkin santaista, tomuvaa tietä astelee kiivaasti Eerikki kotoansa kohden. Hän astelee lepäämättä, tuntematta yhtään väsymystä, ja ilon tulesta silmänsä liekehtii, koska liehtoo häntä vastaan kesän liepeä tuuli. Ilta lähestyy, vaeltajamme poikkee sisään erääseen majapaikkaan, jossa hän kohtaa kaksi nuoruuden ystävää ja kylänmiestä. Heillä oli jo tietona Eerikin onnellinen vapautuminen vankeudesta ja siis hänen viattomuutensa myös. Riemuten käyvät he tervehtimään kasvinkumppaniansa, tarjoten hänelle mikä oltta, mikä viinaa. Mutta Eerikki ei viipynyt; vaan, tyhjennettyään kaljatuoppinsa, läksi hän kiireesti taasen kulkemaan eteenpäin.

On yö. Pitkin sumuista kotoniittua käyskelee jo Eerikki; nyt astelee hän tiellä, joka johdattaa ylös taloon laihosarkoen välistä, ja kaikkialla vallitsee äänettömyys ja rauha; kuuluu ainoastaan ruisrääkän ääni viheriänkeltasen, hedelmöitsevän viljapellon ihanasta kätköstä. Nyt seisoo hän kotonsa ruohosella pihalla katsellen huoneita, puita ja kiviä ympärillänsä, jotka synnyinpaikan ihanassa piirissä katsahtelit niin tuttavasti, lempeästi häntä kohtaan. Nyt kuulee hän aitan alta hiljaisen murinan; se on hänen koiransa, joka toki pian tunsi isäntänsä eikä haukkumisellansa ehtinyt herättämään talonväkeä, vaan loiskiili Eerikin ympärillä vingahdellen ja liehakoiten vimmatusti. Mutta tuvan akkunan ääressä seisoo nyt Eerikki, katsahdellen äänetönnä huoneeseen, jossa kaikki makaavat sikeässä unessa. Peränurkan vuoteella näkee hän isänsä syvästi nukkuneena, toisella vuoteella vaimonsa, vaalea, äänetön ja lempeä kuin yöseen lilja, makaavan, lapsi käsivarrella. Hän ei tahdo heitä herättää; vaan huvittaapa häntä enemmin, viipyä vielä joku aika tietämättömyyden ihanassa hämärässä ja säästää kohtaamisen hetkeä. Kauvan katseli hän tätä rauhan kuvausta lakeassa tuvassa tyyneenä kesä- yönä. Viimein läksi hän iloisen koiransa kanssa katsomaan märehtivää karjaansa, joka lepäsi tarhan havusella sialla. Hän ei tainnut olla vähän naurahtamatta katsellessansa pientä, jukuripäätä sonnivaskaa, joka vakailla, totisilla silmillä tuijotteli hänen päällensä ja, ravistaen päätänsä ja puhaltaen, viimein pakeni ometanvajan verhoon, josta kuului pääsköspariskuntain kirahteleva ääni korkeilta vuoteiltansa katto-ortten kyljissä. Tästä taasen astui öinen vaeltajamme harjulle sen korkean vuoren, joka, niinkuin tiedämme, seisoo talon pohjoisella puolella. Istui hän erään männyn juurelle vuoren kiireellä katsahdellen kaukaisiin ääriin, ja hänen aatoksensa käyskeli hiljaisessa hekumassa. Mutta tämä rauhallisesti lepäävä luonto ympärillänsä vaivutti viimein myös hänen Unosen hienoon helmaan.

Aamu koittaa. Levoltansa nousevat talon asukkaat, käyvät kukin askareihinsa, ihmetellen miksi heidän koiransa tänä aamuna niin tavattoman vilkkaana leiskuilee ja häntäänsä viskelee.

Kuuluu nyt kujalta kova rattaan tärinä ja korkea meteli. Ne kaksi kaupungista matkustavaa, jotka Eerikki kohtasi majapaikassa, ovat päättäneet tulla viettämään vapautetun vangin riemupäivää hänen kotonansa, ja, joteskin päissään, ajavat he nyt pihalle, huutaen: »Eerikki! Missä on Eerikki?» Käy heitä vastaan Eerikin vaimo katsahdellen heidän päällensä kummastuen, ja koska he taasen uudistavat kysymyksensä, lausuu hän:

»Miksi tämä pilkanteko teiltä? Miksi etsitte täältä häntä, jonka tiedätte istuvan kahleissa, te tunnottomat miehet?»

»Vaimo, kiitä Jumalaa, ettäs valehtelet nyt. Kahleet ja vankeuden on hän jättänyt kuin mato kuorensa. Vapaa on poika, vapaa kuin sorsa valtameren pinnalla, kuin pääsky ilmassa. Eikö ole hän jo kotona?»

»Korkeuden Jumala! Puhutko totta, mies, vai mielitkö laskea hirmuista leikkiä?»

»Jos en puhu totta, niin tulkoon käpy suuhuni kuin naudan suuhun. Mutta totuutta ilmoitan, ja sentähden olkoon suuni vapaa kuin rihtätappavan härjän. Jumala, suo minulle nyt Bileamin aasin puheen-voima, ja ravistelsinpa tässä selkämunia aamuhetkellä! Jaa, sinä Eerikin kaunis kukkanen, hänen valkea vuohensilmänsä, nyt kiiltäköön poskellas iloinen aamukaste. Ilosta itken minäkin ja rakas toverini tuossa myös. Jaa, vapaa on miehes. Viattomasti heitettiin hän pimeään torniin, mutta viattomuutensa tuli ilmi, ja nyt astelevat töppösensä kotoa kohden, sen tiedämme. Peijakas! jos ei hän nyt etsi itsellensä rautarahaa, niin saapa hän minulta aikalailla korvallensa. Kauppa oli alusta huono, mutta päättyi hyvin, ja sentähden tyhjennämme tänäpän oivalliset harjakannut. Mutta koira vieköön! istuupa poika nukuksissa männyn juurella tuolla vuoren harjulla.»

Vuorelle katsahti vaimo, näki siellä miehensä aamun hohtavassa paisteessa. Nyt, likistäen rintaansa kädellään ja nojaten itsiänsä vasten tuoksuvan tuomen rankaa, lausui hän »Tukehtuuhan sydämmeni, mutta ihanasti. Oi minua katalaa naista, missä murheen synkeässä yössä olen käyskennellyt! Mutta pimeys siirtyy pois ja suljettu povi lievimään pääsee taas. Oi minua kurjaa, oi minua onnellista! Hän sydämmeni valkeus oli, ja nyt on hän tullut kuin aamun siivillä». - Niin hän haasteli ihanassa häiriössä; mutta äkisti jätti hän pihan, kiirehti ylös vuorelle kuin keväinen, hurja kilo. Siellä jo seisoi vanha isä ilon loistavilla silmillä katsellen uneksuvaa poikaansa. Hetken katselit he molemmat häntä äänettöminä, vaivuit sitten polvillensa hänen viereensä, ja kätensä laski vaimo miehensä olalle, kätensä laski isä poikansa toiselle olalle, ja ihana, juhlallinen aamuvirsi kaikui heidän huuliltansa. Uneksuvan korviin kuului laulu, ensisteen niinkuin hiljainen soitto etäisistä tienoista; viimein kuului se kovemmin ja herätti lopulta miehen. Muutama silmänrävähdys tuijotteli hänen katsantonsa; mutta pian oli hän täydessä huomiossa, istui liikkumatta virren loppuun asti, silmänsä teroittaen korkuuteen päin. Kahtena kirkkaana lähteenä, joiden pohjalla säteilee auringon kuva, loistit vapautetun vangin silmäkuopat, täytettyinä kyynelten hopealla. Kyynelissä viruivat myös isän ja nuoren naisen posket, mutta lempeästi helisi laulu ja vastauksen antoi aamumetsän kaiku. Virsi päättyi ja kiivaasti syleilit toinentoistansa mies ja vaimo, poika ja isä, ja astuit viimein vuorelta alas.

Mutta ne kaksi matkustajaa olit makeasti nukkuneet viheriälle pihalle, päät rakkaasti yhdessä. Väsyneet saivat levätä rauhassa; mutta iloiseen tupaan astui onnellinen seura. Ja katoisiko koskaan heidän muistostansa tämä aamuhetki?

Kuningas päähänsä painakoon voiman loistavan kruunun, konstiniekka laakeriseppelen ohauksiensa ympär, ja sodan-päämies voittakoon suurimman tappelon sodan tanterella, ja kenkään heistä ei kuitenkaan pidä tunteman iloa niin ihanata kuin asujaimet uudistalon avarassa tuvassa tänä aamuna. Pöydän päässä istui isä, lukien vanhasta virsikirjastansa »kiitosta matkan päätettyä»; loimottavan tulisijan vaiheilla nuori miniänsä rakenteli murkinaa perheellensä, usein katsahdellen ihmeellisellä hymyllä miestänsä kohden, joka, pieni lapsi sylissä ja hartaasti kuullellen isänsä lukua, istui akkunan ääressä, jonka kultanen kuva kimmelsi puhtaalla laattialla. Myös talon uskollinen koira näkyi ottavan osaa yleisestä ilosta. Liehutellen häntäänsä kävi hän milloin yhden, milloin toisen luoksi, katsellen heitä leimuvilla silmäniskuilla.